Marsu

Kuva: Alicia Rädler/Pixabay

Marsu on kotoisin Andien vuoristosta Etelä-Amerikasta. Sen historia kesyeläimenä on paljon pidempi kuin millään muulla jyrsijällä, mutta toisaalta lyhyempi kuin esimerkiksi kissalla ja koiralla: marsuja on pidetty lihantuotantoeläiminä parintuhannen vuoden ajan. Tästä huolimatta marsussa ei näiden vuosituhansien aikana ole oleellisesti muuttunut muu kuin ulkonäkö.

Marsu on päiväaktiivinen ja melko pitkäikäinen: se elää 5–6 vuotta, jotkin yksilöt kauemminkin.

Varovaisuutta ruohotasangolla

Marsun alkuperäistä elinympäristöä ovat vuoristoylänköjen ruohotasangot. Piilopaikkanaan marsu käyttää hylättyjä toisten eläinten pesäkoloja, kivenkoloja ja tiheää kasvustoa. Marsu ei myöskään luonnostaan juurikaan kiipeile eikä loiki. Avoimessa maastossa liikkuvan pikkujyrsijän on otettava petoeläinten aiheuttama uhka vakavasti. Pelästyessään marsu voi joutua hyvin suuren kauhun valtaan. Tästä syystä marsua ei pidä koskaan ajaa takaa: pahimmassa tapauksessa marsu saattaa kuolla stressin aiheuttamiin oireisiin.

Kuten kaikki muutkin pikkulemmikit, marsun ulottuvilla on myös oltava sopivia piilopaikkoja, jotta se tuntee olonsa turvalliseksi. Lemmikkimarsun kohdalla kannattaa varmistaa, että lauman arvojärjestyksessä alempanakin oleville marsuille on piilopaikka. Sopivia piiloja tulee olla vähintään marsujen lukumäärä +1.

Kotona marsut tarvitsevat mahdollisimman paljon lattiapinta-alaa, koska niiden maailmaa ei voi kasvattaa ylöspäin kiipeilytelineiden avulla. Pienet maaston epätasaisuudet kuuluvat silti marsun luonnolliseen elinympäristöön. Pesäkopin katot tai muut tähystyspaikat tekevät marsun ympäristöstä luonnollisemman. Omakoti- tai rivitalossa liikkumatilaa voi lisätä ulkoiluaitauksella. Tällaiset ulkoiluaitaukset tulee kuitenkin muistaa suojata myös yläpuolelta esimerkiksi verkkokatolla, jotta petoeläimet eivät pääse marsujen kimppuun.

Marsu on puhelias laumaeläin

Luonnossa marsut liikkuvat laumoina, joissa on uros ja naaraita jälkeläisineen. Aikuistuessaan urokset lähtevät etsimään itselleen omaa naarasseuraa. Etenkin nuoret urokset tulevat kyllä toimeen keskenäänkin, sillä luonnossa on runsaasti tilaa väistää. Kotona marsu tarvitsee viihtyäkseen oikein valitun marsukaverin. Helpoimmaksi todettu yhdistelmä on leikattu uros ja naaras, tai naaraslauma. Tietyissä tilanteissa huolellisella totuttamisella myös (leikatut) urokset voivat muodostaa ryhmän.

Marsut pitävät yhteyttä toisiinsa äänillä, joita tunnetaan lähes 30 erilaista. Kovaääniset, venytetyt vihellykset ”kuii kuii kuii” ovat kutsuääniä. Kotona marsu saattaa esittää niitä omistajalleen kuullessaan tämän avaavan jääkaapin oven. Lähes äänetön hyrinä kertoo tyytyväisyydestä esimerkiksi sylissä siliteltäessä. Rauhallinen, hidas hampaiden naksuttaminen on sekin tyytyväisyyttä, kun taas terävämpi hampaiden naksutus on uhkaus. Jos marsu naksuttaa hampaitaan kiivaasti ihmiselle, se pitää tätä pelottavana. Marsua ei kannata silloin yrittää ottaa käsiin, sillä se voi purra. On hyvä huomioida, että hampaiden narskutus voi olla myös merkki kivusta ja esimerkiksi alkamassa olevasta hammasongelmasta. Mikäli huomaat marsusi yhtäkkiä narskuttelevan tavallista enemmän, on suositeltavaa kääntyä eläinlääkärin puoleen,

Säksättävä narina ilmaisee ärtymystä toista marsua kohtaan. Tätä ääntä voi kuulla arvojärjestyksestä miteltäessä, kuten silloin kun poikanen on kasvanut aikuiseksi. Tilannetta kannattaa tarkkailla, mutta jos kumpikaan marsu ei yritä vahingoittaa toista, asiaan ei tarvitse puuttua: ajan mittaan marsut saavat keskinäisen arvojärjestyksensä ratkaistua ja narinakohtaukset loppuvat.