Ruokinta

Kuva: Merja Forsman

Lajityypillinen ravinto

Oman eläinlajin erityispiirteiden tunteminen on avain myös oikeaan ruokintaan. Ei ole olemassa yleispätevää ”jyrsijänruokaa”, vaan jokaisella lajilla on jossain määrin erilainen ravinnontarve.

Oikean ruokavalion järjestäminen on yksi niistä syistä, joiden takia vanhat tutut, pitkään lemmikkeinä olleet eläinlajit – kuten rotta ja hiiri – ovat samalla niitä, joille saa todennäköisimmin järjestettyä kotona hyvät olot.

Pitkään lemmikkeinä olleiden lajien ravinnontarve tunnetaan jo varsin tarkasti, ja näille lajeille myytävät siemenseokset tai pelletit vastaavat yleensä hyvin niiden todellista ravinnontarvetta. Vasta lyhyen aikaa lemmikkeinä olleiden lajien ravinnontarvetta ei aina tunneta yhtä täsmällisesti. Esimerkiksi degujen elinikä lemmikkeinä on pidentynyt sitä mukaa kuin niiden ravintovaatimuksista on opittu lisää. On mahdollista, että tämänhetkisetkään degujen ruoat eivät vielä täysin vastaa sitä, mitä ne todella tarvitsisivat.

Se, että eläinlajin ravintovaatimukset tunnetaan jo hyvin, ei välttämättä merkitse samaa kuin että niiden ruokinta olisi hyvin yksinkertaista. Esimerkiksi marsu tarvitsee enemmän C-vitamiinia kuin muut lemmikkijyrsijät. Sen saanti tulee parhaiten turvattua erillisellä C-vitamiinivalmisteella, jota saa muun muassa eläinkaupoista.

Jyrsijöiden ja kanien ruokinnasta löytyy yksityiskohtaista tietoa lemmikkiyhdistysten nettisivuilta. Seuraavassa on siksi vain lyhyt yhteenveto, jonka pohjalta voit lähteä etsimään lisätietoa oman eläinlajisi ruokinnasta.

Heinänsyöjiä ja sekaravinnon käyttäjiä

Pikkulemmikit voi karkeasti jakaa seuraaviin ryhmiin ravinnon mukaan. Ryhmien sisällä on lisäksi jokaisella lajilla omat erityisvaatimuksensa.

Kasvinsyöjiä ruohikkoisilta alueilta ovat kani, marsu ja mongoliangerbiili. Näillä on aina oltava saatavilla kuivaheinää, joka on niiden perusruoka. Lisäksi annetaan päivittäin tuoreruokaa, kuten porkkanaa, kurkkua tai omenaa, sekä hiukan kyseiselle lajille tarkoitettua siemensekoitusta tai pellettejä. Mitään eläinperäistä ruokaa, kuten maitotuotteita, ei anneta.

Kasvinsyöjiä kuivilta alueilta ovat chinchilla ja degu. Näillekin on aina oltava tarjolla kuivaheinää, ja päivittäin annetaan myös hiukan kyseiselle lajille tarkoitettua siemensekoitusta tai pellettejä. Tuoreita kasviksia tai hedelmiä ei anneta, ei myöskään eläinperäisiä ruokia. Ruokavaliolle on tärkeää korkea kuitupitoisuus. Kovin korsipitoinen heinä ainoana ruokana altistaa chinchillan ummetukselle, joten sille tulee tarjota myös tuoretta, ruohomaista ruokaa sekä voikukan, vadelman ja ruusun lehtiä sekä apilaa pieniä määriä kerrallaan.

Kasvinsyöjiä, jotka tarvitsevat myös pieniä määriä eläinperäistä ruokaa, ovat rotta, hiiri, syyrianhamsteri, kääpiöhamsterit ja siperianmaaorava. Pääravintona voi käyttää kyseiselle lajille tarkoitettuja täysrehupellettejä, joiden lisäksi annetaan kyseiselle lajille tarkoitettua siemenseosta, hiukan tuoreita kasviksia ja silloin tällöin jauhomatoja taikka pieni pala kypsennettyä lihaa tai kalaa. Tarkat määrät riippuvat lajista: esimerkiksi hamstereilla eläinperäisen ravinnon tarve on suurempi kuin maaoravilla.

Kovaa purtavaa

Kaikkien jyrsijöiden ja kanien hampaat kasvavat jatkuvasti. Luonnossa ne myös kuluivat jatkuvasti samaan tahtiin, kun eläimet jyrsivät oksia, pähkinöiden kuoria ja muita kovia kohteita. Jotta lemmikkijyrsijän hampaat eivät kasvaisi liian pitkiksi, myös sen on saatava säännöllisesti jotain tarpeeksi kovaa purtavaa.

Eläinkaupoissa myydään erilaisia kovia nakerreltavia jyrsijöille ja kaneille. Toinen mahdollisuus ovat tuoreet lehtipuiden oksat, kuten paju, haapa, pihlaja tai vaahtera. Oksia ei saa taittaa ilman maanomistajan lupaa, joten niitä voi kerätä vain omalta tai hyväntahtoisen tuttavan omistamalta tontilta. Oksia ei kannata ottaa aivan autotien vierestä, koska niissä on silloin melko paljon pakokaasupäästöistä peräisin olevia raskasmetalleja.

Liian pitkiksi kasvaneet hampaat aiheuttavat eläimelle kipua ja vaikeuttavat syömistä tai jopa estävät sen. Liian pitkät hampaat on lyhennytettävä eläinlääkärillä. Tämä on kuitenkin eläimelle hyvin pelottavaa, joten se on parempi ehkäistä ennalta riittävällä purtavan tarjonnalla.

Ulosteiden syöminen

Kanin, marsun ja degun ruoansulatus toimii niin, että ne tuottavat kahdenlaista ulostetta: tavallisia papanoita ja toisaalta vitamiinipitoisia, pehmeämpiä papanoita, jotka ne syövät suoraan peräaukon suulta. Tällä tavalla ne saavat tehokkaammin käyttöönsä ravinnon sisältämät valkuaisaineet ja vitamiinit. Ilmiö muistuttaa tavallaan lehmien ja lampaiden märehtimistä, vaikka nämä eläimet hoitavatkin asian tätä kautta. Omien ulosteiden syöminen on siis normaali osa näiden eläinten käyttäytymistä, ja se pitää sallia, jotta niiden ravinnontarve tulee tyydytettyä.