Ruokinta

Kuva: Manfred Richter/Pixabay

Lemmikin lajityypillinen ravinto

Oman eläinlajin erityispiirteiden tunteminen on avain myös oikeaan ruokintaan. Ei ole olemassa yleispätevää ”jyrsijän- ja kaninruokaa”, vaan jokaisella lajilla on jossain määrin erilainen ravinnontarve. Jos jokin kaupallinen ruoka väittää ruoan sopivan sekä kaneille että kaikille jyrsijöille tai esimerkiksi kaikille jyrsijöille, on tällainen ruoka syytä jättää kauppaan. Esimerkiksi rotan ja marsun ruokavalio eroaa toisistaan täysin.

Oikean ruokavalion järjestäminen on yksi niistä syistä, joiden takia vanhat tutut, pitkään lemmikkeinä olleet eläinlajit – kuten rotta ja hiiri – ovat samalla niitä, joille saa todennäköisimmin järjestettyä kotona hyvät olot.

Pitkään lemmikkeinä olleiden lajien ravinnontarve tunnetaan jo varsin tarkasti, ja näille lajeille myytävät pelletit vastaavat yleensä hyvin niiden todellista ravinnontarvetta. Vasta lyhyen aikaa lemmikkeinä olleiden lajien ravinnontarvetta ei aina tunneta yhtä täsmällisesti. Esimerkiksi degujen elinikä lemmikkeinä on pidentynyt sitä mukaa kuin niiden ravintovaatimuksista on opittu lisää. On mahdollista, että tämänhetkisetkään degujen ruoat eivät vielä täysin vastaa sitä, mitä degut todella tarvitsisivat.

Se, että eläinlajin ravintovaatimukset tunnetaan jo hyvin, ei välttämättä merkitse sitä, että niiden ruokinta olisi hyvin yksinkertaista. Esimerkiksi marsu tarvitsee enemmän C-vitamiinia kuin muut lemmikkijyrsijät. Riittävä vitamiinien saanti tulee parhaiten turvattua erillisellä C-vitamiinivalmisteella, jota saa muun muassa eläinkaupoista.

Jyrsijöiden ja kanien ruokinnasta löytyy yksityiskohtaista tietoa lemmikkiyhdistysten nettisivuilta. Seuraavassa on siksi vain lyhyt yhteenveto, jonka pohjalta voit lähteä etsimään lisätietoa oman eläinlajisi ruokinnasta.

Heinänsyöjiä ja sekaravinnon käyttäjiä

Pikkulemmikit voi karkeasti jakaa ryhmiin ravinnon mukaan. Ryhmien sisällä on lisäksi jokaisella lajilla omat erityisvaatimuksensa.

Kani, marsu ja mongoliangerbiili ovat kasvinsyöjiä ruohikkoisilta alueilta. Kuivaheinä on näiden eläinten perusruokaa, ja sitä on aina oltava saatavilla. Lisäksi annetaan päivittäin tuoreruokaa, kuten yrttejä ja salaatteja, sekä hiukan kyseiselle lajille tarkoitettua pellettiä. Mitään eläinperäistä ruokaa, kuten maitotuotteita, ei anneta. Samoin runsaasti sokeria sisältävät “herkkupalat” tai hedelmät eivät sovi joka päivä annettaviksi. Näitä herkkupaloja voi antaa korkeintaan hyvin pienen määrän kerran viikossa ja tällöinkin harkiten. Pienten lemmikkien suolisto ei ole kehittynyt sulattamaan sokereita.

Chinchilla ja degu ovat kasvinsyöjiä kuivilta alueilta. Myös näille eläimille on aina oltava tarjolla kuivaheinää, ja päivittäin annetaan myös hiukan kyseiselle lajille tarkoitettua pellettiä. Tuoreita kasviksia tai hedelmiä ei anneta, ei myöskään eläinperäisiä ruokia. Ruokavaliolle on tärkeää korkea kuitupitoisuus. Hyvin korsipitoinen heinä ainoana ruokana altistaa chinchillan ummetukselle, joten chinchillalle tulee tarjota myös tuoretta, ruohomaista ruokaa sekä voikukan, vadelman ja ruusun lehtiä sekä apilaa pieniä määriä kerrallaan.

Rotta, hiiri, syyrianhamsteri ja kääpiöhamsterit ovat kasvinsyöjiä, jotka tarvitsevat myös pieniä määriä eläinperäistä ruokaa. Pääravintona voi käyttää kyseiselle lajille tarkoitettuja täysrehupellettejä, joiden lisäksi annetaan kyseiselle lajille tarkoitettua siemenseosta, hiukan tuoreita kasviksia ja silloin tällöin jauhomatoja tai pieni pala kypsennettyä lihaa tai kalaa. Tarkat määrät riippuvat lajista.

Kovaa purtavaa

Kaikkien jyrsijöiden ja kanien hampaat kasvavat jatkuvasti. Luonnossa ne myös kuluvat jatkuvasti samaan tahtiin, kun eläimet jyrsivät niille sopivaa ruokaa. Jotta lemmikkijyrsijän tai -kanin hampaat eivät kasvaisi liian pitkiksi, myös sen on saatava sopivaa purtavaa. Kasvinsyöjien hampaita kuluttaa parhaiten heinä.

Heinän lisäksi eläinkaupoissa myydään erilaisia kovia nakerreltavia jyrsijöille ja kaneille. Makupaloja parempi vaihtoehto ovat tuoreet tai kuivatut lehtipuiden oksat, kuten paju, haapa, pihlaja tai vaahtera. Oksia ei saa taittaa ilman maanomistajan lupaa, joten niitä voi kerätä vain omalta tai hyväntahtoisen tuttavan omistamalta tontilta. Oksia ei kannata ottaa aivan autotien vierestä, koska niissä on silloin melko paljon pakokaasupäästöistä peräisin olevia raskasmetalleja. Lisäksi nykypäivänä tulee huomioon ottaa erityisesti kanien kohdalla luonnon jäniseläimissä Suomessakin tavatut tarttuvat taudi RHD ja myksomatoosi. Oksat kannattaa valita sellaisista kohdista puuta joihin villit jäniseläimet eivät yletä.

Liian pitkiksi kasvaneet hampaat aiheuttavat eläimelle kipua ja vaikeuttavat syömistä tai jopa estävät sen. Siitä aiheutuu myös ruuansulatusongelmia. Liian pitkät hampaat on hiottava eläinlääkärillä eikä niitä tulee koskaan lyhentää itse. Lyhentäminen leikkureilla tai saksilla voi aiheuttaa hampaisiin kivuliaita murtumia tai jopa vahingoittaa hampaiden tyveä. Eläinlääkärikäynnit ovat eläimelle pelottavia, joten vaivoja on parempi ehkäistä ennalta tarjoamalla niille oikeanlaista ravintoa.

Ulosteiden syöminen

Kanin, marsun ja degun ruoansulatus toimii niin, että ne tuottavat kahdenlaista ulostetta: tavallisia kovia papanoita ja toisaalta vitamiinipitoisia, pehmeämpiä papanoita, jotka ne syövät suoraan peräaukon suulta. Tällä tavalla ne saavat tehokkaammin käyttöönsä ravinnon sisältämät valkuaisaineet ja vitamiinit. Ilmiö muistuttaa tavallaan lehmien ja lampaiden märehtimistä, vaikka nämä eläimet hoitavatkin asian tätä kautta.

Omien ulosteiden syöminen on siis normaali osa näiden eläinten käyttäytymistä, ja se pitää sallia, jotta niiden ravinnontarve tulee tyydytettyä. Kivuliaat sairaudet ja tilat, jotka vaikuttavat selkärangan taipuvuuteen voivat estää näiden “umpisuolipapanoiden” syömistä (ne syödään usein suoraan peräaukon suulta), joten esimerkiksi selkärangan kuluma saattaa näin välillisesti aiheuttaa myös ongelmia ruoansulatuksessa.