Kodin löytäneet

Lillin ja Nupun tarina

Kaikki alkoi nuorimman tyttäremme leikekirjasta. Sinne hän oli koonnut lehtiartikkeleita Meri-Lapin Esyn toiminnasta. Erityisesti pieni Viktoria-kissan kuva ja siihen liittyvä juttu oli tehnyt tyttöön vaikutuksen. Hän halusi auttaa osaltaan ja me ajattelimme, että mikä ettei. Meidän kissahistoriaan oli aina kuulunut kaksi kisua: ensin oli Hillankukka ja Olli, sitten Hilla siirtyi mummona kisujen taivaaseen ja Ollin kaveriksi muutti Manu. Olli sairastui jonkinlaiseen sisäelinkasvaimeen ja nukutettiin ikiuneen 9-vuotiaana. Manu 11-v. oli sitten ainoana kissana viiden vuoden ajan viime kevääseen saakka, kun päätimme ottaa Esyyn yhteyttä ja kysyä meille sopivaa kissaa. Pääsimme Karoliinan hienoon kissalaan tutustumaan kodittomiin misseihin. Siellä oli myös pieni Lilli, joka pienuudestaan ja käkkärästä hännästään huolimatta omisti koko kissalan suurimman egon. Millainen hurmuri hän olikaan ja kiersi meidät kaikki heti vänkkyrän häntänsä ympärille. Kehräävä ja rohkea pikkukissa muutti sitten meille. Lilli hurmioitui uudessa kodissaan kaikesta uudesta ja oli erityisen kiinnostunut sisustuksesta: ensimmäisinä päivinään Lilli oli hajottanut äitini meille tekemän himmelin sekä 8-hengen pöytäryhmän lasikannen… Näiden lisäksi sitten lukuisia pienempiä ”vahinkoja”. Lilli oli niin toimelias, että kaikenlaista sattui ja tapahtui. Tämän lisäksi sillä osoittautui olevan maailman suurin kissasydän: se rakastaa kaikkia ja kaikkea. Sen paras ystävä on corgimme Kerttu, sitä on helppo ulkoiluttaa valjaissa, se tykkää sylittelystä ja kehrää kun sen nappaa rutistukseen. Se syö hyvin kaikkea kissanruoista ihmisten herkkuihin. Se nukkuu pienen emäntänsä jalkopäässä ja jaksaa aina leikkiä ja touhuta. Siitä on tullut lyhyessä ajassa perheemme ilopilkku ja se on meille kaikille hyvin rakas.

Kun kävimme Lilliä katsomassa, oli Karoliinan kissalaan tullut myös valkoinen Lumikki. Lumikki nukkui koko käyntimme ajan omassa korissaan. Sen korva ja anturat olivat paleltuneet, se oli matoinen ja hyvin väsynyt. Myöhemmin paleltunut korvanosa tippui pois ja Lumikki synnytti kaksi sievää pentua. Lumikin väsynyt ja kärsinyt olemus ei jättänyt meitä rauhaan ja pian ilmoitimme, että voisimme ottaa senkin. Kolme kissaa menee siinä kuin kaksikin. Odotimme että pennut kasvoivat luovutusikään ja haimme Lumikkimme kotiin. Se on kotiutunut hyvin. Se on vielä hyvin väsynyt ja nukkuukin suurimmaksi osaksi. Se tulee sohvalle tai sänkyyn viereen nukkumaan ja antaa pienen silityshetken, mutta syliin se ei halua tulla nostetuksi. Se on vielä hyvin laiha ja varmasti sen henkiset kärsimykset ovat vielä fyysisiäkin suuremmat. Silti se luottaa meihin päivä päivältä enemmän. Lumikki sai luonamme uuden etunimen, kutsumme sitä nimellä Nuppu. Se onkin kuin pieni suloinen ruusunnuppu, kun se nukkuu kerällä korissaan.

Lillin ja Nupun kuulumiset kirjoitti Virpi Kanniainen.

Kitty ja Voitto

Vuonna 2011 kuulin Meri-Lapin eläinsuojeluyhdistyksen toiminnasta ja kävin aina välillä katselemassa kodittomien eläinten sivuja yhdistyksen nettisivuilla. Muutaman kuukauden päästä sivuille olikin ilmestynyt kuva villistä kissanpennusta, joka etsi kotia. Totesin heti, että ”tuossa olisi meille kissa!” Entuudestaan kotona oli jo 11-vuotias Milli-kissa, eikä suunnitelmissa ollut ottaa toista lemmikkiä. Sissi-kissan ilmoitus kuitenkin vetosi minuun niin, että otimme yhteyttä yhditykseen. Muutaman viikon päästä Sissi muuttikin sitten meille.

Annoimme kissalle uuden nimen, Kitty. Kitty oli aluksi vain sängyn alla ja haki turvaa meidän vanhemmasta kissasta, joka vain ihmetteli ja murisi uudelle tulokkaalle. Villikissana Kitty pelkäsi ihmisiä. Jotta Kitty tottuisi ihmisiin, oleskelimme paljon lattialla, kissojen tasolla. Pian asetimme ruokakupin aina itsemme viereen lattialla istuessa ja Kitty uskaltautui varoen syömään lähellämme. Sitten tarjosimme nameja kädestä ja Kitty kävi hakemassa niitä. Aina huomaamatta koskimme hieman Kittyä. Vajaan viikon kuluttua Kitty haki itse ensimmäisen kerran kontaktia ihmisiin. Vähitellen Kitty antoi silittää ja käsitellä.

Nyt kahden vuoden jälkeen vieraat ovat yhä pelottavia, mutta muuten Kitty on todella sosiaalinen. Kitty nukkuu aina kanssamme ja hakee paljon huomiota. Villikissasta tulikin sylikissa!

Keväällä 2013 kävin viemässä Eläinsuojeluyhdistyksessä toimivalle Karoliinalle lahjoituksia, ja tapasin hänen luonaan Voiton. Voitto oli entisessä kodissaan saanut ulkoilla vapaasti ja kiinni otettaessa Voitolla oli pahoja, tulehtuneita haavoja. Voitto kuitenkin selvisi, vaikka ei täysin terveeksi koskaan tullutkaan. Ihastuin Voittoon ja kotiin mentyäni Voitto oli jatkuvasti mielessäni. Päätimme avopuolisoni kanssa tarjota 7-vuotiaalle Voitolle loppuelämän kodin.

Voitto oli hyvin kiltti ja kaipasi paljon huomiota ja rapsutuksia. Voitto vaikutti tyytyväiseltä uuteen kotiin, jossa oli aina tarjolla ruokaa ja lämmin nukkumapaikka. Kissalaumaan sopeutuminen vei hieman aikaa ja vaati muutamat taistelut, mutta lopulta Kitty ja Milli hyväksyivät Voiton laumaan.

Voitolla oli munuaisten vajaatoiminta, joka oli jo pitkälle edennyt diagnosoitaessa. Syksyn lähestyessä oireet olivat pahentuneet ja munuaiset alkoivat olla ihan lopussa, joten päätimme päästää Voiton ikiuneen.

Voitto kerkesi olla meillä vain neljä kuukautta, mutta tuo lyhyt aika opetti meille paljon. Voiton tarina on raskas, mutta olen onnellinen, että saimme tarjota tuolle lempeälle kissalle hyvän loppuelämän kodin. Aiomme jatkossakin ottaa yhteyttä eläinsuojeluyhdistykseen uutta lemmikkiä hankittaessa.

Sonja Miettunen

Jaa sivu
Skip to content