Kotikissan historia – Afrikan savanneilta kotisohvalle
Afrikanvillikissa Kalaharin autiomaassa Etelä-Afrikassa. Kuva: Bernard Dupont / Wikimedia Commons
Jotta voisi täyttää lemmikkinsä tarpeet mahdollisimman hyvin, on tutustuttava eläimeen lajina. Kotikissaa ymmärtääkseen on hyödyllistä perehtyä sen esi-isään afrikanvillikissaan ja kissaeläimiin yleensä.
Kissa ja muut kissaeläimet
Kotikissa kuuluu kissaeläinten heimoon. Toisin kuin monet muut lihaa syövät nisäkkäät, joiden ruokavalioon kuuluu myös kasviperäistä ravintoa, kissaeläimet ovat ehdottomia lihansyöjiä.
Kissaeläinten heimoon kuuluvat niin Panthera–suvun isot kissapedot, kuten leijonat ja tiikerit, kuin pienikokoisimmat Felis-suvun kissatkin. Niistä meille tutuin on tietysti oma kotikissamme.
Kesykissa (Felis silvestris catus) polveutuu afrikanvillikissasta (Felis silvestris lybica). Vaikka lajien ulkonäkö poikkeaakin jonkin verran toisistaan, ovat ne geneettisesti hyvin samankaltaisia. Kotikissa ja afrikanvillikissa voivat myös pariutua keskenään ja saada lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä. Lajia uhkaakin sekoittuminen kotikissaan. Puhtaita afrikanvillikissoja löytyy enää Afrikan ja Aasian syrjäseuduilta, kaukaa ihmisasutuksesta.
Koska afrikanvillikissa ja kotikissa ovat edelleen lähes sama eläinlaji, voimme oppia lemmikkikissasta paljon tutustumalla afrikanvillikissaan. Molemmat ovat petoeläimiä, joiden luontaista ravintoa ovat ennen kaikkea pikkunisäkkäät. Ne syövät tilaisuuden tullen myös lintuja, sammakkoeläimiä, matelijoita ja hyönteisiä.
Vaikka afrikanvillikissa on petoeläin, se on myös muiden eläinten saalis. Erityisesti nuoria yksilöitä saalistavat esimerkiksi suuremmat kissapedot ja suuret petolinnut. Tämä on jättänyt jälkensä myös kotikissan käyttäytymiseen. Esimerkiksi ylhäältä päin kohti tulevat ihmiset tai vaikkapa koirat voivat tuntua siitä ahdistavilta. Kotikissa saattaa säikähtää ja paeta herkästi tai puolustautua raivokkaasti tuntiessaan olevansa ansassa.
Kotikissa on perinyt myös osan sosiaalisesta käyttäytymisestään esi-isiltään. Villit kissaeläimet ovat leijonaa lukuun ottamatta yksineläjiä, ja afrikanvillikissakin tapaa pentuajan jälkeen lajitovereitaan lähinnä parittelun aikaan. Osa kotikissoista voi nauttia tietyn lajitoverin seurasta, mutta kissojen ystävyyssuhteet ovat paljon haavoittuvaisempia ja hitaammin kehittyviä kuin eläinlajeilla, joiden käyttäytymisessä sosiaalisuus on keskeinen piirre. Myös kissojen keskinäinen viestintä on vähäisempää, eikä niillä ole keinoja ilmaista itseään kovin monipuolisesti toisilleen. Joskus kissaystävystenkin välille voi siksi syntyä kärhämää.
Myös kotioloissa toisinaan häiritseväksi koettu reviirikäyttäytyminen on peruja afrikanvillikissalta. Jotta kissa pystyy luonnonvaraisena karussa ympäristössä elättämään itsensä saalistamalla, se tarvitsee riittävän ison ”oman alueen” eli reviirin, jolta se häätää kilpailijat pois. Pitääkseen tunkeilijat loitolla niin afrikanvillikissa kuin kesykissakin merkkaa alueensa virtsalla ja ulosteella, poskien ja polkuanturoiden hajurauhasilla sekä kynsimällä merkkejä pystysuoriin pintoihin.
Villikissasta kotikissaksi
Kesykissan ja maatalouden historia liittyvät läheisesti toisiinsa. Kun ihmiset Lähi-idässä noin 10 000 vuotta sitten alkoivat viljellä maata ja varastoida satoa, pikkujyrsijät löysivät varastoista itselleen runsaasti ruokaa. Ihmisen kannalta jyrsijöiden herkuttelu oli harmillista, sillä ruokahävikin lisäksi jyrsijät sotkivat ruokaa ulosteillaan.
Kissat tulivat ihmisasutuksen liepeille ruuan perässä, ja pian ihmisten ja kissojen välillä vallitsi suhde, josta molemmat hyötyivät. Kenties geneettinen mutaatio teki joistain kissayksilöistä rohkeampia ihmisten suhteen ja nämä pääsivät hyödyntämään lähemmän ihmisyhteistyön tarjoamia etuja – ruuantähteitä ja asumusten suojaa. Lisäravinnon ja suojan ansiosta nämä ihmisläheiset kissat lisääntyivät tehokkaammin ja näin ihmisiin pelottomammin suhtautuva geenimuoto alkoi yleistyä.
Toisin kuin useimmat muut kotieläimet, joiden uskotaan kesyyntyneen eri puolilla maailmaa hieman eri aikoihin, kaikkien kotikissojen on osoitettu olevan samaa alkuperää. Eli rodultaan norjalaisiksi metsäkissoiksi tai siperiankissoiksi nimettyjen kissojen taustalla on sama afrikanvillikissan perusta kuin muullakin kesykissakannalla.
Matka Afrikasta pohjolan perukoille
Syntysijoiltaan kesykissa matkasi eri puolille maailmaa kauppiaiden mukana. Arkeologisten löytöjen perusteella on todettu, että Suomeen kissa saapui 800–1000 jälkeen ajanlaskun alun. Arvellaan, että kissa on päätynyt pohjolaan viikinkien matkassa. Täälläkin kissa alkoi toteuttaa ansiokkaasti tehtäväänsä hiirten torjujana, minkä vuoksi sille tarjottiin ruokaa ja yösija yhä useammassa talossa.
