Lukuisat tekijät vaikuttavat suhteeseemme eri eläimiin

Koemme eri eläimet eri tavoin ja liitämme niihin herkästi erilaisia ominaisuuksia, jotka kumpuavat omasta näkökulmastamme. Emme voi vaikuttaa eläimen meissä herättämiin tunteisiin, mutta eläimen käytöksen ymmärtäminen auttaa muuttamaan suhtautumistamme eläimeen ja ennen pitkää myös sitä, miten sen koemme.

Nautakortti: Eläinyksilön kohtaaminen voi herättää lihaparadoksin

Naudat ovat herkkiä ja lempeitä eläimiä, joilla useiden muiden eläinten tavoin on monitahoinen tunne-elämä. Naudat nukkuvat mielellään perheensä lähellä, ja nautaemojen tiedetään kävelleen hyvinkin pitkiä matkoja etsiessään vasikoitaan. Kuten ihmisilläkin, naudoilla on luonne-eroja. Naudoilla on myös tapana pyrkiä välttelemään ihmisiä ja muita eläimiä, jotka ovat aiemmin kohdelleet heitä huonosti.

Nautalajeja on yli 920. Nykyinen nauta on jalostettu luonnonvaraisesta alkuhärästä, joka kuoli sukupuuttoon jo 1600-luvulla. Nautayksilöitä on maailmassa tälläkin hetkellä arviolta enemmän kuin 1.5 miljardia, ja suurin osa heistä on syntynyt vain ihmisen ruokatuotantoa varten.

Naudan liha on kolmanneksi kulutetuinta kanan ja sianlihan jälkeen, ja naudat muodostavat 35 prosenttia kaikesta lemmikki- ja tuotantoeläinten muodostamasta biomassasta maapallolla.

Miksi ihminen syö lihaa, vaikka hän on kykeneväinen tuntemaan empatiaa esimerkiksi nautayksilöä kohtaan? tässä yhteydessä voidaan puhua lihaparadoksista. Lihaparadoksi viittaa siihen, että ihminen pitää eläimiä ja heidän hyvinvointiaan tärkeänä, mutta samaan aikaan kuluttaa eläinteollisuuden tuotteita. Nämä kaksi vastakkaista toiminta- ja ajattelumallia ovat todellisuudessa ristiriidassa keskenään, mutta koetaan ristiriidattomiksi.

Syödessään lihaa ihminen ei useinkaan ajattele sitä eläintä, josta liha on peräisin. Paradoksin toimintaa tukee myös yhteiskunnan lähettämä viesti siitä, että lihan syöminen on normaalia. Lautasella olevaa lihaa ei välttämättä assosioida siihen väkivaltakoneistoon, jonka se taustalleen tarvitsee lautaselle päätyäkseen. Mainonnassa hyödynnetään mielikuvaa siitä, että lautaselle päätyvä pihvi tai lasiin kaadettu maito on onnellisesta eläimestä peräisin.

Mitä tunteita sinussa herää, kun kohtaat naudan? jos syöt eläimen lihaa, ajatteletko silloin kohtaamiasi eläinyksilöitä?

Koirakortti: Ihminen arvottaa eläintä suhteuttamalla sen itseensä

Tutkimusten mukaan useimmiten empatia ja myötätunto toislajisia kohtaan vähenee, mitä kauempana he meistä evolutiivisesti ovat. Esimerkiksi lintuun tai hyönteiseen on huomattavasti vaikeampi samaistua, kuin koiraan tai lehmään. Esimerkiksi nähdessämme häkkiin suljetun, selkeästi levottoman koiran, empatiamme herää huomattavasti helpommin ja voimakkaammin kuin nähdessämme esimerkiksi ikkunan takana poukkoilevan kärpäsen, tai ongenkoukussa roikkuvan kalan.

Tämä logiikka ei kuitenkaan aina pidä paikkaansa, sillä saatamme myös hiljentää kykymme tuntea empatiaa niitä eläimiä kohtaan, joita käytämme esimerkiksi ravintona tai muuna hyödykkeenä. Esimerkiksi sikojen, nautojen ja kanojen mielellisyyttä vähätellään helpommin kuin vaikkapa juuri koirien.

Ihmisen suhtautumista eläimeen värittää antropomorfismi, eli ihmisenkaltaistaminen. Esimerkiksi usein puhuessamme eläinten kyvystä älyllisyyteen tai tunteisiin samaistamme ja vertaamme heitä ihmisiin: sika on yhtä älykäs kui n 6-vuotias lapsi. Erään tutkimuksen mukaan tapamme empatisoida itseämme evolutiivisesti lähempänä olevia lajeja perustui osittain siihen, että evolutiivisesti meitä lähempänä olevilla eläimillä on enemmän samankaltaisia ulkonäöllisiä piirteitä, ja näin ollen inhimillistäminen ja sitä kautta tuleva samaistuminen on helpompaa.

Myös erilaiset mielikuvat eläimistä ohjaavat toimintaamme ja ajatuksiamme. Esimerkiksi rotanloukun asentaminen tuskin aiheuttaa moraalista kontemplaatiota, jos perustelemme sen itsellemme sillä, että rotta on haittaeläin.

Yleisesti puhuttaessa siitä, että jotakin lajia kohdellaan eri tavoin kuin muita tai sitä että yksilön arvo tai oikeudet määritellään lajiin kuulumisen perusteella, kutsutaan spesismiksi. Myös eläinten eriarvoistaminen ja niihin eri tavoin suhtautuminen lajin perusteella on spesismiä.

Miltä näyttäisi maailma, jossa meidän ei tarvitsisi löytää eläimistä itsemme peiliä, jotta voisimme tunnistaa heidän kärsimyksensä, älynsä ja tunteensa?

Viitattu tutkimus: https://www.nature.com/articles/s41598-019-56006-9

Susikortti: Susiviha kumpuaa väärinymmärretystä historiasta

Tutkijat ovat esittäneet susien kyky empatiaan toisiaan kohtaan on hyvin korkea. Laumoissa elävät lihansyöjät ovat erittäin sosiaalisia olentoja, ja ryhmän sisäinen kommunikaatio ja koordinaatio on välttämätöntä esimerkiksi leikkimisen, metsästämisen, pentujen hoidon ja ruoan jakamisen kannalta. Olisi hyvin epäkäytännöllistä, jos sudet joutuisivat jatkuvasti arvailemaan toisten susien tunteita tai ajatuksia. Sen sijaan kyky havaita lajikumppanien tunnetiloja olisi myös evolutiivisesti hyödyllistä. Tämä sama ominaisuus viittaa myös kehittyneeseen itsetietoisuuteen.

Susilauman kokoonpanoa määrittävät sosiaaliset tekijät. Susilaumat muodostuvat yksilöistä, jotka ovat muodostaneet keskenään läheisiä suhteita. Esimerkiksi metsästys on susilauman monimutkainen koreografia, joka perustuu hienovaraiseen yhteistyöhön. Susilaumat ovat kuin laajennettuja perheitä, ja lauman jäsenet ovat toisiinsa kiintyneitä samoin kuin esimerkiksi ihmisperheen jäsenet usein ovat. Sudet ovat sekä pentuina että aikuisina leikkisiä, ja tässä muistuttavat meille tuttua sukulaistaan koiraa.

Susia on vihattu kautta aikojen, ainakin niin kauan kuin olemme jakaneet metsästysmaita heidän kanssaan. Suden ja ihmisen saalis on usein ollut sama, ja on edelleenkin ihmisen metsästäessä riistaksi kutsumiaan lajeja. Ihmisen asettuessa aloilleen ja domestikoidessa karjaa suden asema vihollisena korostui entisestään. Kun ihminen metsästää metsät tyhjiksi suden ravinnosta, voi pihamailla laiduntava karja olla lihaa syövän suden viimeinen vaihtoehto. Eritoten tällainen tilanne oli 1800-luvun lopulla, sillä hirvet olivat harvinaisia ja peurat lähellä sukupuuttoa. Tästä asetelmasta oli kyse myös viimeksi, kun susi tappoi Suomessa ihmisen – eli 1800-luvulla. Susi on suomessa uhanalainen, ja yksilöitä on vain parisen sataa. Silti edelleen sitä pidetään uhkana ihmiselle, vaikka todellisuudessa ihminen on aktiivinen uhka lähes jokaiselle susiyksilölle.

Kiinnostavaa susien ja ihmisten välistä historiaa Suomessa tarjoaa Jouni Tikkasen kirja Lauma (Otava 2019).

Viittaus: Bekoff, Marc (2002). “Empathy: Common sense, science sense, wolves, and well-being.”Behavioral and Brain Sciences, 25(1).

Hämähäkkikortti: Mystinen mutta turhaan inhottu kutojaystävämme

Hämähäkkiä on kautta aikojen ja kulttuurien käytetty symbolisissa ja myyttisissä merkityksissä. Samoin hämähäkki on yksi pelätyimmistä ja inhotuimmista eläimistä, vaikka esimerkiksi Suomessa ei ole yhtäkään ihmiselle vaarallista hämähäkkilajia. Araknofobiasta eli hämähäkkikauhusta kärsivät miljoonat ihmiset.

Aiemmin oli vallalla käsitys, että hämäkkipelko olisi geneettistä ja peräisin sellaisilta ajoilta, jolloin hämähäkkien pelkääminen oli aiheellisempaa selviämisen kannalta. Kuitenkin uudemmat tutkimukset ovat antaneet näyttöä siitä, että hämähäkkipelko ennemminkin siirtyy vanhemmilta lapsille. Varsinkin Euroopassa hämäkkipelko on yleistä.

Keskiajan Euroopassa uskottiin esimerkiksi, että hämähäkit imevät kasveista ja maaperästä myrkkyjä, ja levittävät niitä ympärilleen. Keskiajalla levisi myös ajatus ”tarantismista”, eli taranteli-hämähäkin levittämästä sairaudesta joka aiheutti esimerkiksi sydänkouristuksia ja pakonomaista tarvetta tanssia. Kuitenkin myöhemmin havaittiin tarantelin olevan ihmiselle täysin vaaraton.

Ajatus hämähäkkien saastaisuudesta ja pahuudesta lieneekin paljon peruja ilmiöistä, jotka sattuivat olemaan samaan aikaan valloillaan hämähäkkien havaitsemisen kanssa. Kulkutaudeista oli helppoa syyttää kahdeksanjalkaista, inhottavaa otusta.

Hämähäkki kärsii edelleen huonosta maineesta, vaikka todellisuudessa hämähäkeistä on ihmiselle hyötyä haitan sijaan, sillä hämähäkit syövät muita hyönteisiä ja pieneliöitä. Ymmärtämällä paremmin hämähäkkejä, voimme myös lisätä empatiaamme heitä kohtaan ja pyrkiä muuttamaan myös kulttuurissa valloillaan olevaa käsitystä heistä.

Eräs kiinnostava asia on hämähäkin ja hänen verkkonsa suhde. Hämähäkki käyttää verkkoaan osana aistejaan, sillä hämähäkki aistii verkon liikkeet. Näin ollen hämähäkin ollessa verkon keskellä, voi se aistia kehossaan esimerkiksi verkon vasemmassa alanurkassa tapahtuvan liikkeen. Tämän lisäksi hämähäkki voi kiristää ja löysentää verkon eri ”lankoja” ja näin käyttää verkkoa aktiivisesti aistiensa apuna; tässä on samanlaisesta ilmiöstä kyse, kuin siinä jos ihminen asettaa käden korvalleen kuullakseen paremmin.

Tämän lisäksi jotkin tutkijat ovat esittäneet, että hämähäkin verkko saattaa olla osa sen kognitiivista systeemiä. Näin ollen hämähäkinverkko olisi malliesimerkki niinkutsutusta ”jatketusta kognitiosta”, samanlaisesta ilmiöstä kuin esimerkiksi muistilistan, laskimen tai tietokoneen käyttäminen muistin apuna. Nämä esimerkit ihmisten maailmasta eivät kuitenkaan täysin kuvaa hämähäkin ja sen verkon välistä suhdetta: jotkin tutkimukset viittaavat siihen, että esimerkiksi hämähäkin kyky suunnitella, yllättyä tai oppia asioita saattaa olla verkosta riippuvainen. Hämähäkin verkon muotoon puuttumisen on havaittu vaikuttavan hämähäkin päätöksentekokykyyn. Verkon voikin ajatella olevan kuin ulkoinen osa hämähäkin mieltä.

Urbaanilegenda siitä, että nukkuessaan ihminen nielaisee elämänsä aikana useita hämähäkkejä ei ole myöskään totta: hämähäkit ovat sen verran herkkiä ja fiksuja, että useimmiten jo ihmisen hengityksen ääni ja sydämen syke ajaa ne pois. Ellei kyseessä ole erityisen utelias hämäkki – mutta poikkeushan vain vahvistaa säännön. 

https://www.tiede.fi/artikkeli/jutut/artikkelit/hamahakkikauhu_syntyi_keskiajalla

https://www.quantamagazine.org/the-thoughts-of-a-spiderweb-20170523/

https://www.treehugger.com/spiders-web-part-its-brain-suggests-new-research-4859403

Käärme hyökkää ainoastaan uhan edessä

Kyy on ainoa Suomessa elävä myrkyllinen käärme. Monelle Suomalaiselle se on myös tutuin käärme, jonka tunnistaa useimmiten uniikista sahalaitakuviosta. Vaikka Suomessa kyy on tunnetuin käärme, tiedetään maailmanlaajuisesti olevan eri käärmelajeja ainakin 3,900. Käärmeet aistivat maailmaa oletettavasti melko eri tavoin kuin ihminen. Käärmeen korvakuulo on huono, ja kuten huomata saattaa sillä ei ole ulkoisia korvia. Mutta se aistii leukaluillaan tärinää, joka on tavallaan sen tapa kuulla.

Käärmeen maku- ja hajuaisti ovat tavallaan sulautuneet yhteen. Tärkein aistinelin käärmeelle on kieli, jolla se kykenee ”haistamaan”: se vie hajuhiukkasia suuhunsa suulaessa sijaitsevaan vomeronasaalielimeen. Käärmeen erikoinen hajuaisti on huomattavasti tarkempi kuin esimerkiksi ihmisen hajuaisti.

Viiden perusaistin lisäksi, jotka ihmiseltäkin löytyy, joillain käärmeillä on vielä kuudes aisti: kyky aistia muiden eliöiden lämpö. Joidenkin käärmeiden suussa on erityinen aistinelin, joka pystyy havaitsemaan tarkasti lämpötilan vaihteluita.

Käärme on symboloinut eri asioita kautta aikojen. Yksi tunnetuimmista esimerkeistä on Raamatussa. Käärmettä on syrjitty jo näistä ajoista lähtien, sillä Raamatussa todetaan, että ”Käärme oli kavalin kaikista eläimistä.” Käärme symboloi usein pahuuden lisäksi myös tietoa. Monet käärmeet välttävät kontaktia ihmisen kanssa viimeiseen saakka, mutta silti niiden asema pelättynä ja vihattuna eläinryhmänä on vakiintunut. Ehkä yksi syistä miksi käärmeitä vihataan, on niiden merkittävä eroavaisuus ihmisestä. Eihän käärmeillä ole edes raajoja. Tietenkin osittain pelko perustuu myös siihen, että osa käärmeistä on myrkyllisiä. Kuitenkin tunnetuista käärmelajeista vain noin 15 % on myrkyllisiä.

Vaikka kyykin voi purra, olisi meidän hyvä muistaa, että mitkään käärmeet eivät uhkaa ihmistä silkasta pahuudestaan – vaan ainoastaan kokiessaan itsensä uhatuksi. Useimmiten todellisuudessa ihminen on käärmeelle suurempi uhka kuin käärme ihmiselle.

Kyytkin hakevat turvaa ja lämpöä lajitovereistaan. Tiesitkö, että kyyt talvehtivat maan alla onkalossa yhdessä nipussa jopa satojen muiden kyiden kanssa?

Supikoiralla ei ole oikeuksia

Suomessa supikoira, kuten muutkin ”haitalliset vieraslajit”, nähdään usein eläinten arvoasteikon hännillä. Supikoiraa saa metsästää kuka vain ja miten vain, ja usein sen metsästystä, tai niin kutsuttua ”hävitystä” pidetään jopa kannustettavana.

Japaninsupikoiraan eli tanukiin liittyy Japanissa useita myyttejä ja uskomuksia, esimerkiksi ajatukseen siitä, että se voi muuttaa muotoaan lähes miksi tahansa. Myytin mukaan tanukit muuttivat muotoaan esimerkiksi ihmisiä huijatakseen. Tanukien on myös ajateltu tuovan hyvää onnea, ja niiden luonnetta ollaan kuvailtu hilpeiksi mutta ilkikurisiksi. Silti Japanissakin on käytetty supikoiraa esimerkiksi turkisteollisuudessa, ja jossain päin Aasiaa supikoiria ollaan myös syöty.

Japanissa japaninsupikoira on endeeminen, mutta Suomessa esiintyvä supikoiralaji luokitellaan haitalliseksi vieraslajiksi. Supikoira onkin Itä- ja Kaakkois-Aasiasta peräisin, ja sieltä sitä tuotiin 1900-luvun alkupuolella Venäjälle metsästettäväksi. Venäjältä supikoira on oletettavasti Suomeenkin vaeltanut.

Tällä hetkellä Suomi on maailman suurin ”suomensupinahkojen” tuottaja, ja tämän lisäksi supikoiraa saa metsästää rajoituksetta. Vuonna 2019 muiden lajien ohella supikoira määriteltiin haitalliseksi vieraslajiksi. Lakimuutoksen myötä haitallisiksi vieraslajeiksi liitettyjen lajien rauhoitusajat poistuivat. Tämä mahdollisti sen tappamisen ympärivuotisesti ja ilman metsästyskorttia – myös pesimäkaudella. Me siis samanaikaisesti riistämme supikoiraa pitämällä sitä turkisteollisuudessa vankina, ja luonnonvarainen supikoira taas on vihattu lainsuojaton. Eikö tässä asetelmassa ole jotain äärimmäisen julman kuuloista?

Supikoira on yksiavioinen, ja vanhemmat hoitavat pentujaan yhdessä. Supikoira on oletettavasti ainoa koiralaji, joka ei hauku. Supikoira nukkuu pitkän talviunen – ellei esimerkiksi luolametsästyskoiraa usuteta sen pesään kesken unien. Supikoira on myös arvokas osa lajikirjoamme, vaikka sitä surullisen harvoin sellaisena pidetään.

Valkoposkihanhi kärsii huonosta kohtelusta

Valkoposkihanhet ovat viime vuosikymmenien aikana levinneet Suomessa koko rannikkoalueelle, ja joissain paikoissa myös sisämaahan. Useimmiten lintuja havaitsee puistossa tai rannalla ruokailemassa laumana. Hanhet pitävät yleensä hyvän turvavälin ihmiseen, lukuunottamatta emoja poikasien kanssa. Emot saattavat sähistä ihmiselle poikastaan puolustaen. Hanhet ovat pääosin rauhallisia, kauniita ja elegantteja eläimiä, ja varsinkin pienten pörröisten poikasten näkeminen kesäisin on monelle sydäntälämmittävä ilo. Tämän lisäksi ne ovat rauhoitettuja. Silti valkoposkihanhiin kohdistuu vuosi vuodelta enemmän vihaa ja suoraa väkivaltaa.

Valkoposkihanhet ovat sosiaalisia eläimiä, jotka viihtyvät laumoissa. Valkoposkihanhet ovat myös hyviä vanhempia. Sen sijaan että vanhemmat ruokkisivat nuoria poikasia, ne heti alkuun opettavat poikaset syömään maasta kasveja.

Valkoposkihanhet ovat muuttolintuja, ja kesän jälkeen ne muuttavat useimmiten Keski-Eurooppaan talvehtimaan. Hanhenpoikanen kuoriutuu kesän aikana Suomessa ja oppii syömään vehreää, maukasta ruohoa. Talven tullen se lentää pitkän matkan läpi Euroopan, ja seuraavana kesänä palaa takaisin Suomeen, ehkä saaden omia poikasiaan. Suomessa hanhia kuitenkin odottaa eräs suuri uhka, ihmisen viha. Joka vuosi luemme lööpeistä mitä hirveämpiä tarinoita siitä, kuinka ihmiset usuttavat koiria hanhien kimppuun tai ajavat niiden päältä sähkömopolla ja jättävät ne kitumaan. Tämä on suoraa eläinrääkkäystä.

Tiesitkö, että valkoposkihanhien nimi englanniksi, barnacle goose tulee vanhasta eurooppalaisesta myytistä, että hanhet syntyvät täysikasvuisina hanhenkauloiksi nimitetyistä siimajalkaisista (Pollicipes polymerus). Uskomus johtui siitä, että hanhien poikasia ei ikinä nähty sillä hanhet pesivät kaukana Jäämeren rannikoilla.

Myytti tunnettiin jo tuhansia vuosia sitten eri maissa. Historiamme valkoposkihanhien kanssa on pitkä. Me rakennamme teoillamme sitä, miltä valkoposkihanhien ja ihmisten yhteinen historia tuleville sukupolville näyttää. Haluammeko että tulevat sukupolvet lukevat historiankirjoista siitä, kuinka rääkkäsimme surutta näitä toislajisia – lähinnä sen takia, että he kakkasivat mielestämme puistoihimme liikaa?

Rotan vaihtuva rooli

Ihmisillä on tapana arvottaa toislajisia eläimiä eri tavoin lajin mukaan. Toisaalta arvottaminen voi vaihdella jopa saman lajin sisällä riippuen siitä, millaisessa suhteessa eläin ihmiseen on. Tästä hyvä esimerkki on rotta, Rattus norvegicus. Rotta on kolmanneksi suosituin koe-eläin Suomessakin. Tämän lisäksi se on vihattu tuholainen, jonka ”hävittäminen” on oma bisneksensä. Sama laji on myös rakastettu, älyllään ja lempeydellään hämmästyttävä lemmikki. Jokaisessa skenaariossa rottaa kohdellaan hyvin eri tavoin, vaikka jokaisella rotalla on samanlainen fysiologia ja kapasiteetti tuntea.

Rottia elää nykyaikana aika lailla kaikkialla siellä missä ihmisiäkin. Erämaaseuduilla sitä harvemmin tavataan. Luonnonvarainenkin rotta on sopeutunut elämään niin, että se on täysin riippuvainen ihmisestä. Suomeen rotta saapui ilmeisesti joskus 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa laivaliikenteen mukana. Luonnossa elävä rotta luokitellaan vieraslajiksi. Luonnonvarainen rotta elää ihmisasutuksen lähellä: rotta on fiksuna oppinut, että ihmisiltä jäävä jäte on hyvä ravinnonlähde. Rottia pyritään ”torjumaan” kaupunkiympäristöissä esimerkiksi hidasvaikutteisilla myrkyillä ja sähköansoilla.

Suomessa rotta on kolmanneksi yleisin koe-eläin, ja koe-eläimistä esimerkiksi vuonna 2019 10 % oli rottia. Koe-eläimenä rotta viettää koko elämänsä pienessä muovihäkissä. Viimeisimpien tutkimusten mukaan koe-eläimet kärsivät usein kroonisesta stressistä. Koska rotilla on tehty ja tehdään niin paljon erilaisia kokeita, voisi jopa väittää että tiedämme rottien älykkyydestä ja käyttäytymisestä enemmän kuin ihmisten. Tiedämme esimerkiksi, että rotta

Lemmikkirotat ovat älykkäitä ja sosiaalisia. Rotat oppivat temppuja koirien tavoin, ja samoin ne voivat oppia oman nimensä. Jokaisella rotalla on omanlainen persoonallisuus. Useat rotat pitävät siitä, kun niitä kutitetaan esimerkiksi vatsasta tai selästä, ja kutittaessa rotat nauravat – mutta sellaisella äänentaajuudella, jota ihminen ei voi kuulla.

On hyvä muistaa, että kaikissa näissä skenaariossa on kyse tismalleen saman lajin edustajasta. Jokainen rotta kykenee samanlaiseen kognitiiviseen ja tunteelliseen kokemukseen. Jokainen rotta kokee ympäröivän maailman rotan mielellään.

Kesän tullen se taas alkaa. ”Kiukkuiset” lokit tekevät pelottavia valehyökkäyksiä ja himoitsevat jäätelötuuttia tai ranskanperuna-annosta.

Lokki suojelee poikasiaan ja oppii, että ihmiseltä saa ruokaa

Lokit ovat yksi kesäsesongin aikana eniten tunteita herättävistä urbaanialueilla havaittavista linnuista. Usein ne saattavat herättää jopa vihaa tai pelkoa. Jos oppii ymmärtämään lokkien käytöksen taustalla olevia syitä paremmin, on käytöstä helpompi ymmärtää ja siten myös sietää.

Lokki saattaa tehdä pesän katolle, sillä katoilla ei liiku ihmisiä, ja pesät ovat lähellä helpon ravinnon lähteitä. Siksi katto on lokin kannalta hyvä pesimäpaikka. Jos lentokyvyttömät poikaset hyppäävät tai putoavat esimerkiksi kerrostalon sisäpihalle, lokkiemolla herää tarve puolustaa avuttomia poikasiaan valehyökkäyksin. Jos ihminen huomaamattaan menee liian lähelle lokinpoikasta, emo saattaa kokea puolustamisen tarpeelliseksi.

Laki suojaa kaikkia lintuja pesimäaikana, eikä pihalla tepastelevia poikasia saa häiritä. Jos poikanen on suoranaisessa vaarassa, sen voi siirtää turvallisempaan paikkaan, mutta muutoin sen on annettava olla rauhassa. Esimerkiksi kalalokin poikanen saavuttaa lentokyvyn jo noin kuukaudessa, joten ihmisille poikasista aiheutuva mahdollinen haitta on hyvin lyhytaikainen.

Lokkien ruokaan liittyvän ”röyhkeyden” taustalla on usein ihmisten ajattelemattomuus. Lintuja ruokitaan kieltokylteistä huolimatta, ja ne oppivat, että ihmiset ovat oivallisia ruoan lähteitä. Lokkien ruokinta ei siis todellisuudessa ole lintujen auttamista, vaan se altistaa lokit vaaratilanteille, kun ne tulevat yhä varomattomammiksi ihmisten suhteen. Lokkeja ei siis tule ruokkia, jotta häiritsevältä käyttäytymiseltä voidaan välttyä.