Vihaammeko kaikkia eläimiä?
4.10.2022
Meillä on syytä tarkastella suhdettamme koskien jokaista toislajista eläinlajia ja eläinyksilöä. Erilaiset ajatusvinoumat ohjaavat eläimiä koskevaa ajatteluamme. Useat näistä vinoumista ovat sellaisia, että ne ylläpitävät rakenteellista spesismiä, eli lajiin perustuvaa sortoa. Länsimainen ihminen arvottaa, kategorisoi ja asettaa eläimet hieararkiaan, jonka huipulla itse on. Voisi kuvitella, että tällainen ajattelu on jo vanhentunutta, mutta esimerkiksi 2019 julkaistu laaja tutkimus antoi viitettä siitä, että mitä kauempana toislajinen eläin meistä evolutiivisesti on, sitä vähäisempää kokemamme empatia ja myötätunto kyseistä eläintä kohtaan on.
Arvottaminen on historiallista
Ajatus jonkinlaisesta olemassaolon hierarkkisesta ketjusta, Scala Naturaesta, jossa siirrytään alkeellisimmista elämänmuodoista aina vain ylempiin, on toistunut useilla ajattelijoilla läpi aikojen. Länsimaisessa ajattelussa se jäljitetään useimmiten Aristoteleen filosofiaan.
Scala Naturae perustuu ajatukseen, että on olemassa jonkinlainen hierarkia, jonka mukaisesti luonto on järjestäytynyt. Useimmiten korkeimpana hierarkiassa on Jumala, jonka jälkeen tulee ihminen, sitten alemmat elämänmuodot muiden eläinten ja kasvien kautta mineraaleihin. Ajatus asettaa myös eri eläimet hierarkiaan toisiinsa nähden niin, että ihmistä lähempänä olevia eläimiä pidetään jollain tapaa kehittyneempinä.
Esimerkiksi hyönteisiä ja kaloja ajatellaan primitiivisinä verrattuina ihmisiin, ja niiden ajatellaan olevan ”kauempana ideaalista”. Tämä käsitys on tieteellisestä katsantokannasta väärä. Silti se edelleen vaikuttaa ajatteluumme. Tämän huomaa siitä, kuinka mitä ”alemmas” menemme tässä skaalassa, sitä huonommin kohtelemme eläimiä – tai sitä todennäköisempänä näemme, ettei eläimillä ole kykyä erilaisiin tuntemuksiin.
Toisaalta malli heijastuu edelleen myös tieteeseen: esimerkiksi ihmisiä saatetaan pitää evolutiivisesti kehittyneempinä kuin vaikkapa molukkirapuja tai lehmiä, ja usein pohditaan syytä ihmisen ylivertaiselle älylle. Ajatusta evoluutiosta prosessina, jolla on jonkinlainen päämäärä, jota kohti se kulkee, kutsutaan ortogeneesiksi tai progressiiviseksi evoluutioksi. Tästä tieteellisestä vanhentuneesta näkökulmasta katsoen ihminen on evoluution polulla pidemmällä tai korkeammalla kuin ”alkeellisemmat” eläimet. Vaikka käytännössä ajatus teleologisesta evoluutiosta hylättiin viimeistään darwinismin korvatessa sen, näkyvät sen kaiut edelleen ajattelussamme ja toiminnassamme.
Eläinten kehityksestä ja älykkyydestä
Ortogeneesin ajatus nojaa pohjimmiltaan siihen, että kaikki eläimet tähtäävät jollakin tapaa samaan. Ihminen arvioi muiden eläinten kehitystä ja kykyjä usein verraten sitä omaan kehitykseensä. Hyvä esimerkki tästä on se, miten mitatessamme vaikkapa eri eläinten älykkyyttä mittaamme sitä usein sellaisilla tavoilla, joilla ihmisten älykkyyttä mitataan. Sitten vertaamme eläimen älykkyyttä ihmiseen esimerkiksi sanomalla, että siat ovat yhtä fiksuja kuin 6-vuotias lapsi. Kaikkea, mitä me ihmiset osaamme tehdä, pidetään merkkinä korkeammasta älystä ja kompleksisesta kognitiosta, kun taas sitä, mitä eläimet tekevät, saatetaan kutsua jopa vain vaistonvaraiseksi toiminnaksi.
Jokaisella eläimellä on oma kokemusmaailmansa ja oma elinympäristönsä. Jokainen eläin on sopeutunut juuri omaan ympäristöönsä, ja jokaisen eläimen ympäristö on monella tapaa kompleksinen, monimutkainen, erilaisia taitoja, kykyjä ja sopeutumista vaativa. Useat ympäristöt, joissa luonnonvaraiset eläimet elävät, olisivat ihmisille todellinen selviytymishaaste. Oli meillä siitä tieteen mittaamia todisteita tai ei (todisteita löytyy koko ajan enemmän ja enemmän), voimme pelkästään eläimiä seuraamalla todeta heidän olevan sekä älykkäitä että tuntevia.
Mikään eläin ei ole ihmiseen nähden alkukantainen, eikä meidän tulisi myöskään ajatella nykyisiä eläimiä muinaisina esi-isinämme. Hyväntahtoinen ajatus siitä, että erilaiset kädellislajit ovat ihmisen alkukantaisempia sukulaisia, on huomaamattakin arvottava. Ei sillä, että ihminen ei olisi kehittynyt kädellisistä – mutta siinä missä ihminen on kehittynyt omaan kehityssuuntaansa, ovat kaikki muutkin lajit ajan saatossa kehittyneet omiin suuntiinsa. Ajatus nykyisistä apinoista esi-isinämme asettaa ihmisen toisen lajin yläpuolelle, ja implikoi oletuksen siitä, että kehitys koskisi vain ihmistä, ja että muut kädellislajit olisivat jääneet sille kehitysasteelle, jossa ihminen on joskus aikoja sitten ollut.
Muiden eläinten kehitys ja evoluutio on yhtä totta kuin ihmislajin, vaikka se ei meille olekaan yhtä näkyvää. Samoin kuin ihminen kehittyy, myös kaikki muukin elämä kehittyy. Arvioimme kehitystä helposti myös kulttuurin kautta siitä syystä, että biologinen evoluutio on huomattavasti hitaampaa kuin kulttuurinen kehitys.
Edelleen saatetaan puhua esimerkiksi ihmisten aivojen syvemmistä – evolutiivisesti aiemmin kehittyneistä osista – ”liskoaivoina”. Näitä osia pidetään primitiivisempinä, tunteisiin liittyvinä: kun taas tietoisuuden ja ajattelun ajatellaan tapahtuvan aivojen korkeammissa rakenteissa, kuten aivokuorella. Ajatus liskoaivoista antaa myös sellaisen kuvan, että liskojen aivot kokonaisuudessaan vastaisivat liskoaivoiksi kutsuttua rakennetta. Todellisuudessa kuitenkin myös liskoilta löytyy aivokuori.
Ylipäänsä ihmisten aivojen eroa verrattuna toislajisten eläinten aivoihin on ajan saatossa ja tieteen historiassa ylikorostettu. Ihmislajin erityisyyttä on usein etsitty juuri aivojen rakenteesta. Esimerkiksi ihmisen aivojen koko, aivokuoren poimuttuneisuus ja aivosolujen suhteellinen määrä on nähty perusteena sille, miksi ihmislaji on kehittyneempi kuin mikään muu eläinlaji. Kun kysymme, että ”mikä tekee ihmisestä erityisen verrattuna muihin eläimiin” – kysymmekö oikean kysymyksen? Eikö saman kysymyksen voisi kysyä minkä tahansa muun eläimen kohdalta, joka on sopeutunut täydellisesti pärjäämään omassa elinympäristössään? Onko kysymys ihmisen erityisyydestä todellisuudessa kovin relevantti – saati sitten kiinnostava?
Eläimen kohtaaminen yksilönä
Ihmislähtöisessä ajattelussa on kyse antroposentrismista. Määrittelemme eläimiä joko verraten heitä itseemme tai arvioiden heitä käyttöarvon perusteella. Aristoteleen lisäksi toinen merkittävä ajattelija, jonka eläimiä toiseuttavat ajatukset edelleen langettavat varjonsa meihin, on René Descartes, joka popularisoi ajatuksen eläimistä mekanistisina, tunteettomina koneina. Tämän ajatuksen kaiut näkyvät edelleen pohtiessamme, ovatko eläimet kykeneviä tuntemaan, vai onko esimerkiksi kipua aiheuttavan ärsykkeen luota poisvetäytyminen ainoastaan reaktiivista tai vaistonvaraista toimintaa.
Määritellessämme suhdettamme muihin eläimiin saamme osaksemme myös vastuun hallita muita eläimiä, sillä ihminen on muodostanut omistussuhteen moniin eläimiin. Ne eläimet, joihin meillä ei ole omistussuhdetta – esimerkiksi luonnoneläimet – nähdään joko osana jonkinlaista abstraktia massaa (esimerkiksi puhuessa kannoista ja populaatioista yksilöiden sijaan), tai sitten nekin pyritään ottamaan omistussuhteen kautta haltuun (esimerkiksi metsästyksessä, tai sellaisissa tapauksissa, jolloin vaikkapa susiyksilö tunkeutuu jonkun omistamille maille ja näin ollen loukkaa tämän henkilön omistusoikeutta).
Eläimiin kohdistuva viha on useimmiten linkittynyttä lajiin, ei yksilöön: eläin nähdään lajinsa luoman linssin läpi, eikä henkilönä, yksilönä. Tämä kaava toistuu myös luonnoneläinten kohdalla. Muutos ajattelussa koskien luonnonvaraisia eläimiä on yhtä tärkeää kuin muutos ajattelussamme koskien mitä tahansa eläimiä. Muutoksen kautta voimme oppia sisäistämään sen, että myös jokainen luonnon elävä – muurahaisesta suteen ja siilinpoikaseen – on yksilö.
Luonnoneläinten suojelutyötä katsotaan usein luonnonsuojelun linssin läpi. Luonnonsuojelutyö keskittyy useimmiten kokonaisiin biosysteemeihin, ei eläinyksilöihin. Luonnonsuojelua ja eläinsuojelua yhdistää Compassionate Conservation -ajatus (suom. myötätuntoinen luonnonsuojelu). Sen perusperiaatteet ovat älä vahingoita, yksilöillä on väliä, inklusiivisuus sekä rauhanomainen yhteiselo. Ajatuksen keskiössä on nimenomaan se, että jokainen luonnoneläin kohdattaisiin yksilönä.
Yksilöön keskittyvä ajattelu luonnoneläinten kohdalla auttaa myös ymmärtämään paremmin luonnoneläimen elämää. Jokainen orava, siili, hämähäkki ja hyttynen on nimenomaan yksilö, eikä vain osa määrittämätöntä, suurta möhkälettä nimeltä luonto. Jokaisella eläimellä on alkuperä, koti, erilaisia tapoja ja toimia, joilla he täyttävät päivänsä, sekä luonne ja preferenssit, jotka ohjaavat valintoja siinä missä ihmiselläkin. Eläin ei ole ainoastaan lajinsa edustaja, luku tilastoissa, vaan oman elämänsä eläjä ja kokija siinä missä jokainen ihminenkin.
Tilanteita, joissa luonnoneläimet kokevat ihmisten heihin kohdistamaa vihaa, on lukemattomia erilaisia. Yleisimmät niistä sisältävät yleensä ihmisen puuttumisen eläinyksilön elämään väkivaltaisesti. Usein tällaiset kohtaamiset päättyvät kuolemaan: käsivarrelle liiskattu hyttynen on meistä lähes jokaiselle tuttu tilanne, vähemmän tuttuja, mutta silti liian yleisiä taas pesäkolostaan talviunilta tapettavaksi revitty supikoira tai valkoposkihanhi, jonka siivet on väännetty sijoiltaan. Eläimiin kohdistuu myös suunnattomasti vihapuhetta, josta osa on niin syvälle kieleemme juurtunutta, että emme välttämättä edes pysähdy kritisoimaan sitä. Tämänkaltainen puhe ylläpitää niitä rakenteita, joilla oikeutamme esimerkiksi väkivaltaa ja sortoa eläimiä kohtaan. Tämänkaltainen puhe myös ylläpitää sitä, että tulkitsemme eläintä sen edustaman lajin kautta sen sijaan, että kohtaisimme eläimen yksilönä.
Vihasta ymmärrykseen
Yksilöön keskittyvä ajattelu voisi olla yksi keskeinen avain eläinvihan vähentämiseen. Samoin kuin muiden sorron tapojen kohdalla vihaaminen on helpompaa, kun yksilö samaistetaan johonkin ryhmään, joka asetetaan oman ryhmän kanssa vastakkain. Eläimiin kohdistuvaan vihaan ja lajiin perustuvaan sortoon, eli spesismiin, liittyy esineellistäminen ja epäinhimillistäminen. Samanlaisesta vihan juuresta kumpuaa myös rasismi. Molemmissa ilmiöissä, sekä spesismissä että rasismissa, toiseutetaan yksilöitä, jotka eroavat itsestä tai valtaväestöstä ulkoisilta piirteiltään ja oikeutetaan erilaista kohtelua perustuen tähän näennäiseen erilaisuuteen. Molemmissa ilmiöissä keskeistä on myös se, että vihaan pohjautuva toiminta saattaa olla niin rakenteellista, että emme edes huomaa sitä – tai tunnista sitä vihaksi.
Vihaammeko eläimiä, joita kasvatamme ja syömme ruoaksi?
Vihaammeko eläimiä, joita suljemme häkkeihin, joissa he eivät voi toteuttaa lajityypillistä käytöstä?
Vihaammeko eläimiä, joita jalostamme vastaamaan omia esteettisiä mieltymyksiämme?
Vihaammeko eläimiä, joiden elämiä uhraamme ja täytämme tuskalla lääketieteellisen kehityksen vuoksi?
Suurin osa vihasta pohjautuu pelkoon. Pelko taas pohjautuu itsekkyyteen. Sen sijaan, että pelkäisimme, olisi meidän aikamme oppia ymmärtämään. Kohtaamaan eläimet läsnä olevalla kunnioituksella ja pyrkiä ymmärtämään paremmin sitä, millaista heidän henkilökohtainen elämänsä voisi olla. Emme voi koskaan täysin ymmärtää sitä, mutta emme voi koskaan täysin ymmärtää sitä myöskään muiden ihmisten kohdalla. Tämä ei kuitenkaan poista kykyämme kunnioittaa toisia ihmisiä. Meidän täytyy perustaa toimintamme ja päätöksemme jatkuvasti jokapäiväisessä elämässämme puutteellisiin tietoihin: ympäristöstämme, muista ihmisistä – jopa omista kehoistamme, tunteistamme ja aisteistamme. Tärkeää päätöksenteossa ja toiminnassa ei olekaan täydellinen varmuus – vaan se, että pyrkisimme parhaamme mukaan elämään ja toimimaan tavalla, joka ei satuttaisi muita.
Sonja Blom
Kirjoittaja on SEYn luonnonvaraishankkeen koordinaattori.