Kissan kynsiin joutunut koivuhiiri pelastui

Pirkanmaan Eläinsuojeluyhdistys PESU ry:n luonnonvaraisneuvontaan otettiin kesällä yhteyttä, kun koivuhiiren poikanen tarvitsi apua. Harvinaisen pikkujyrsijän vapauttaminen luontoon ei ollut helppo tehtävä.

Yhdistyksellemme soitettiin, kun kissa oli onnistunut nappaamaan koivuhiiren poikasen tassuihinsa kotipihassa. Haimme hiiren yhdistyksen huomaan ja veimme sen eläinlääkärin tarkistettavaksi. Isomman eläimen kynsiin päätyvillä pikkujyrsijöillä on lähtökohtaiset huonot mahdollisuudet selvitä ja eläinlääkäri totesikin koivuhiiren kerryttäneen nestettä tai kaasua sisälleen. Alustava arvio oli, että hiirenpoikanen eläisi todennäköisesti vain muutaman päivän.

Pieni hiirulainen osoittautui kuitenkin taistelijaksi ja selvisi kaikkien yllätykseksi elossa.

Poikanen oli niin pieni, ettei se ollut vielä täysin vieroittunut emosta. Siksi se sai monipuolisen siemen- ja tuoreravinnon lisäksi maidonkorviketta vielä viikon verran.

Sitten alkoi lähestyä hiiren vapauttamisen aika ja myös vapautuspaikan etsintä. Nuori koivuhiiri kaipaisi populaation suojaa, mutta meillä ei ollut tietoa, oliko kissa saalistanut koko perhekunnan. Koska kyseessä on osittain rauhoitettu laji, vapautuspaikan piti löytyä vähintään saman kunnan alueelta tai varautua poikkeusluvan hakemiseen eläimen siirtämiseksi toiselle paikkakunnalle.

Koivuhiirien etsintä vie aikaa

Koivuhiiri on harvinainen, pienikokoinen ja yöaikaan liikkuva eläin. Olo olikin kuin etsisi neulaa havumetsästä, kun yritimme paikantaa hiiripopulaatiota, jonka joukkoon pienen koivuhiiren voisi vapauttaa.

Onneksi meillä oli apuna etsinnässä yhdistyksen riistakamerat, jotka olivat kovassa käytössä useamman viikon ajan. Kameroita siirrettiin muutaman päivän välein pieniä matkoja puun juurelta toiselle. Suoritimme etsintöjä niin löytöpaikan läheisyydessä kuin kauempanakin. Siirroissa kameran paikka koitettiin miettiä sen mukaan, millaisessa elinympäristössä koivuhiiret liikkuvat.

Elokuun puolella alkoi jo painaa kiire ja hätä, sillä koivuhiiri on poikkeuksellinen pikkujyrsijä, joka viettää noin puolet vuodesta syvässä talvihorroksessa. Se on siilin ja lepakoiden ohella yksi harvoista Suomen nisäkkäistä, joka vaipuu todelliseen talvihorrokseen talviunen sijasta.

Talvihorros alkaa yleensä syys-lokakuussa ja tätä ennen nuoren hiiren pitäisi päästä takaisin omiensa joukkoon voidakseen jakaa näiden kanssa pesäpaikan.

Asiantuntijoilta ei löytynyt vastauksia

Kun kameraetsintä ei ollut viikkojen kuluessa tuottanut tulosta, täytyi vinkkejä ja havaintoa alkaa kysellä tutkijoilta ja ympäristöasiantuntijoilta. Ensimmäisenä käännyimme Helsingin yliopiston akatemiatutkijan puoleen. Hän osasi vinkata vain yleisen havaintopalvelun. Laji.fi-palvelusta ei kuitenkaan löytynyt kuin muutama lajihavainto koko Pirkanmaalta eikä yksikään osunut Vesilahdelle, josta hiiri oli hoitoomme tullut.

Tämän jälkeen pyysimme apua lähempää eli Vesilahden kunnan ympäristötarkastajalta. Kunta oli viisi vuotta aiemmin tehnyt ympäristökartoituksen, jossa laji mainittiin. Valitettavasti kartoituksen tietoja ei oltu pidetty ajan tasalla henkilöstön vaihduttua. Ei siis ollut varmuutta, vieläkö koivuhiiriä löytyy samalta alueelta. Lisäksi tarkemmista havaintopaikoista ei pyynnöstä huolimatta saatu tietoa, jotta kameroita olisi voitu sijoittaa täsmällisesti.

Vihdoin etsiminen tuotti tulosta

Elokuun puolivälin jälkeen koitti vihdoin aamu, jolloin oli syytä juhlaa. Edellisen yön kamerakuvien tarkistus oli saada aamukahvin kumoon, kun hiirihoitaja riemastui löydöstä.

Kameran kuvissa vipelsi sataprosenttisella varmuudella koivuhiiri: erotus peltohiirestä kävi helposti hännän pituuden perusteella. Uutinen oli niin hyvä, että se oli pakko kertoa heti eteenpäin ja muutama henkilö tulikin herätettyä tiedolla.

Ensiriemun laannuttua oli aika miettiä seuraavaa vaihetta. Pitkään hoidossa ollutta hiirtä ei voinut vain suoraan viedä alueella, sillä syksy odotti jo nurkan takana ja horrostuksen aika lähestyi. Silloin emme vielä voineet aavistaa, kuinka pitkä ja leuto jakso olisi odotettavissa tänä syksynä.

Niinpä seurantaa jatkettiin vielä viikon verran. Lisäsimme hiukan ruokintaa kamerapaikalle ja odottelimme sateetonta päivää vapautukselle.

Kun h-hetki vihdoin koitti, matkaan pakattiin koivuhiiren lisäksi sen asumuksen kuivikkeet. Näin halusimme varmistaa, että hiirellä olisi turvallisia materiaaleja ja tuttua hajua ympärillään, jotta se voisi selvitä, vaikkei heti löytäisi lajitovereitaan. Kamerat saivat jäädä paikalleen vielä muutamaksi yöksi, jotta voisimme varmistaa kaiken olevan kunnossa.

Toivotamme pienelle urhealle hiirineidolle turvallista talvea ja makeita horrostusunia lajitovereiden kanssa!